— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen…
— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin…
Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen… vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.
Taneli Rossi vain hymyili.
Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia varten.
— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen. No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.
— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?
Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.
Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja pakisi:
— Katsoppas… kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta. Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on juhlapukimet ja kukkia rinnoilla… Niin, niin…