Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.
— Minä en kerkiä vielä… sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. —
Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.
— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on… Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta tällaisella säällä… kärrikelillä jouluna.
— Hirveätä ajatellakin… mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön hyllyllä on hyvää kermaa.
Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin, tuskaisin puuskauksin.
— Tullut kotiin… Kaarina… ah!
Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä, ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle sisarelleen, tyrehtyivät huulille.
Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.
Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi… ei vielä, eikä koskaan.
Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs anastamaan kaiken, hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun sydämeen tyhjä sija…