"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle…" sanoivat. "Mene tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita…"
"Kyllä minä… kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven maasta ja paiskasi sen kohti ikkunaa.
Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä päin penkiltä lattialle.
"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei enemmän pahaa tapahdu… Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin…"
Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla, niin tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet. Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se, varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.
Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin, siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen sydämensä ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin arkaillen ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin…?
Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut ja tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.
"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan kodista haihduttaisi…" huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä voimillaan koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä häipyvää jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen onnesta vielä jälellä oli.
Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo tunnettu yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja herra tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi iloita vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli neiti oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään… Heistä oli niin hauskaa päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa, juopottelevaa kansaa…
Sysäys.