Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä tyhjemmäksi tuntui se tulevan…
Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen, leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan silmistä sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa pidentävät. Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut ja toiveet, jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja pirstoutuen niinkuin pilvenhattarat taivaan laella…
Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja nauttiakseen kodin lämmintä suloa.
Ja sitten? — Sen perästä? —
Mihinkä ryhtyisi hän sitten, minkä elämänsä uraksi valitseisi? —
Monta kertaa oli hän jo ennättänyt sen kysymyksen itsellensä tehdä — ja yhtä monta kertaa jäädä vastausta vaille. Eikä siihen kysymykseen osanneet muutkaan tyydyttävää vastausta antaa, ei vanhemmat, ystävät, eikä sukulaiset.
"Onhan sinulla elämänuraa rikkaan kodin onnellisena lapsena", sanottiin.
"Ja tulevaisuus tuo kyllä sisällystä elämällesi, kunhan odotat."
Odotat! —
Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä. Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa, korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden entistäkin epämääräisemmäksi…