Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt, rengit, torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut mitään tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta siitä työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi…
Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.
Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.
Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.
"Joutavaa, tarpeetonta työtä…", murahti Helvi haluttomasti. Hän melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka söi sielua ja kulutti hermostoa…
Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa, itsenäisempää tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin laho kaatunut puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä sen ryntäileviä vaatimuksia suonissaan. — —
* * * * *
Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa, puhalsi kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä rajusti seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin koetellakseen niiden niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan tunkeutua kaksinkertaisten akkunaruutujen lävitse, malttoi sen viimein hetkiseksi mielensä ja jättäytyi niiden taakse salaperäisenä suhajamaan…
Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä, pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli hän siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja, punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko sitten antautuivat hallan hyytävälle vallalle.
Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa: