"Ole minun luonani."
Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.
Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin kipeästi kaivattiin.
"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa…" soperteli hän hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.
"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi vähentää…"
"Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin…"
"En jätä."
Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä väsymättömästä "yhteistyöstä."
Kuinka iloinen olikaan Helvi sinä hetkenä! —
Tuntui aivan kuin raskas sulku sydämen suulta olisi avattu ja riemun vuolas virta päästetty sen kammioihin vyörymään. Se tympäisevä tyhjyys joka siellä vuosikausia oli asuntoa pitänyt, täyttyi vähitellen varmalla lämmittävällä valolla, vallaten moneksi päiväksi Helvin tunteet ja mielialan.