"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti, melkein säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.
"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."
Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, — jätetään hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa työmaalla. — Kiehuvan vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja tuntikausia äärettömiä tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt kotiin hovista, jossa oli ollut työssä.
"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä…"
Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään. Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.
Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän koskaan ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä puutteistaan. Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman asukkaita, joitten väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät siteet katkaisi. — Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi alustalaisistaan, koski se vaan heidän taloon suoritettavia päivätöitänsä, muuten ei heitä ollut olemassakaan enemmän hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja Helvistä oli se suhde tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —
Mutta nyt se järkkyi.
Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään niin täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua tuon vaivaisen sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn päällisistä eikä lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia laiminlyöntejään, ellei ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä siitä.
"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi syrjään otsalle valuvia hiuksia.
"Ei minuun nyt enään… kun olen hiljaa."