"Kiitän teitä!"
"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen: "Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko nytkin niin?"
"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun… sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"
"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan milloinka se tehtävä tulee… istutaan kädet ristissä eikä tunneta, tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen kätkettynä… Niinkuin teillekin."
Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.
"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut…"
"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun sarastuksen tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa tyytymättömyydessä. — Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi, jos henkenne niistä olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta kaivannut, — mutta tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen siemenen olemassa olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi elämä… Tänään ovat sen sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette saaneet sen sysäyksen, joka oli välttämätön ja siis kerran tuleva."
"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on välttämättömän tarpeellinen?" —
"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai ollut liian heikko seurataksensa viittausta."
"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän uskon!
— Pelkään vaan olevani liian heikko siihen…"