"Ehkäpä se teillä jo onkin!"
"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!" virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi hän nopeasti taloon vievälle puistotielle.
Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen taakse.
Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.
Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän, väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään reunalla…
Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli väistynyt sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut hangenalaisen haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen avartuneet aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen uhmailevaa lämpöä!
Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä joutavaa mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää…
Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä puinut, näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen, innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen, pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja ijänikuisten tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki ei kohonnut, eikä järki avartunut.
Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta joka useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen luonnollisen, terveen kulun.
Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi sellaisessa opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin uupui kuin elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista vastaantulevaa epäkelpoa ravinnoksensa…