Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin kohtaan.
Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli tietämättään janonnut?
Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin lyhytnäköinen —? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos ei, — tahtoi Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla joka soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, — juurruttaa, kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että jälkeentulevaiset, sivukulkevaisetkin löytäisivät ne sieltä etsimättä, hapuilematta, tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —
Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi, siellä heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus, uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä pitämään ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja luottamusta. Se ei kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu, — sen Helvi kyllä oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen kehräämiseen ja yhdistämiseen kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä, enemmänkin, tahtoi hän uupumatta sen asian eteen työskennellä, asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä viittovaksi päämääräksi. Ja hänen jälkeensä täydentäisivät sitä työtä uudet ihmiset, joidenka sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin elämänymmärtämyksen pyhä siemen.
"Vellamonneidon paasi."
Ja päätti Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa
Ja veden pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa
— — — — — — — — — — — —
(Koskenlaskijan morsiamet).
Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se erosi kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista sydänmaata.
Suurta, salaperäistä sydänmaata.
Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän todellisuuskin niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää unelmaa ja kuitenkin yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin konsanaan tyly jokapäiväisyys harmaataloisten kylien tanhuvilla.