Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa kulki karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin laulellen lyhyitä kansanlaulun pätkiä.

Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin: ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon… Tai oikeastaan se elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa, muulloinkuin iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua — niinkuin nytkin — sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet, joka aina niin ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden seasta, säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti taaksepäin työnnettynä.

Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän lemmensuhdettansa — eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei aavistaakaan sen olemassaoloa — sillä se oli pieni, etäisen karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen, suurten sammalpartaisten honkien suojatti…

Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä — kukaties oli se siellä kuolevakin…

Kaksi niin kaunista koivua kasvoi
Vihreän kummun päällä,
Niitä mä silloin katselen
Kun kultani ei ole täällä…

— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen rajusti sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä heidän tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä salon sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla, tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren, ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, — mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä…

Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman iskemänä, valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen Nyyrikkinsä, mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän tytön seurassa, joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia. — — —

Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova, tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän itse oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä, kaatui siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.

Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys…

Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —