Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi…
"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä rauhallisesti, viattomasti.
Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä, maatamyöten matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa kiven koloon…
Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—
Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti, avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen — ja veti hänet mukanaan eteenpäin.
Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti tarttui hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti, tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:
"Petturi!"
Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa Maijusta Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä muotonsa synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.
"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen, vaikka näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.
"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."