"Mutta mitä tarkoitat sillä?"
"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt teidätkin."
Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä syyttäjänä, pidellen vielä puun oksasta kiinni.
"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt minutkin…"
Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista, lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä, tahtoi tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään, kysyen:
"Kuinka selität tämän?"
Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:
"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä minähän olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette kumpaisetkin 'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta nauttia onnestanne…"
Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän sydämeensä ja nauroi tylysti, katkerasti. —
"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee yksinomaan vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä…" sanoi hän.