"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen, Maiju…" sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —
"Josko en tietäisi… Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta sinä — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu! Minulle elä mitään enään sano!"
Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten pian puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän uudelleen surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen kuusen juurelle istumaan…
Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä, murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän. — Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi, onnelliseksi…!
Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä lähempää ja lähempää.
En minä muille ilmoittele sydän surujani —
Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani…
Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat kyyneleet helpoittivat polttavan poven pakotusta.
"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat, kehen vetoat…"
"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua on tehnyt niin…"
Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka kolkolta, tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana, avara temppeli. Sen pyhyys oli häväisty…