Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa kotiinpäin ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa onttous äsken paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin istuvan vieläkin siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan maakiven päällä. Mutta petturia ei enää näkynyt. —
Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen, nousi hän verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä tulevaa Maijua oudosti silmillään.
Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi tultuaan näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.
Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.
"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti. "Tein äärettömän väärin suuttuessani sinuun."
Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli nopeasti pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä oli tuntenut tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli vihata häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa onnettomuuteen.
"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju kyynelsilmin.
"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan äsken ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit mielestäni julma, sydämetön, ilkeä… Mutta kun jäin yksin, koetin asettua sijallesi — ja silloin ymmärsin sieluni tuskan —"
Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden, pitkin kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten honkien lomitse. — —
Sydänmaan rakkautta.