Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen, Amerikkaan menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä, muutaman viikon vanhaa lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty ovensuun nurkkaan ja kehto vedetty keskelle lattiata — kuin kunniapaikalle — upeillakseen siinä punakukkaisella karttuunitäkillä peitettynä. — Hiljaa hyräillen, surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla kiikutteli nuori äiti poikaa polvillansa.

Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!

Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa… ja työssä kovettuneilla käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella lasta, kun olisi tahtonut!

Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä kauvemmaksi haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä hyljätty yksinäisyys oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää niitä kiusallisia aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen kasvattivat. — Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan läksi, ei ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän kyllä vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat lähettää, vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut sanallakaan itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän kokonaan kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut maailman suureen, pohjattomaan nieluun… Ja vaikka Hilja kuinka tyynesti koetti odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla mieltään virkistää, nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja vaikenematon ääni sielussa sanoi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, vaan jotakin kamalaa oli tapahtunut… Eikä todellisuudessa mikään kyennyt tuota ääntä kumoamaan…

Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi, — menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja taskussa ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. — Tiesivät ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se talonpoika piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin uhitellen renki Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli Hiljaa kosiskellut…

Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle itselleen kertomatta…

Ja hän odotti… odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta Kaaproltansa, — ja hän uskoi… uskoi miehensä rakkauteen, sen kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—

Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie ollutkaan mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati levottomaan elämään se vaan vaati… Ja niin se sitten läksi Amerikkaankin, yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan rukoukset eikä kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta keinoa, kuin alistua välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti odottamaan sen lupauksen toteutumista, joka siitä päivin oli hänen elämänsä ainoana ilona.

Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se ukkosi sinut jätti… mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja ajatuksia lähimmäisistänsä… Hänen Kaapronsa ei nyt vaan sellainen heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään ladella, kun mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin — mutta sehän se juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!

Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa… Voi, voi se poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään muuta mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse, millä hän iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut. Vakavasti oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä aamunakin, arvellen ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa vaalijaksi ollut… mutta ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut mustasukkaisuuden syytteen varoittajan silmille — — —