Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku, ennätti kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle kauniita asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä herättää ja ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja milläpä muilla välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä uhkuvilla, kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika polvellaan, kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla maalla tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja, joilla voi kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen ihmeelliseen maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut kuvitellakaan… Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron aikaisimmat lapsuusajat.
* * * * *
Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt… Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin…
Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi olemattomiin upoten!
"Mitä tuosta nyt noin suret… vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi elättänyt… Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat kyläläiset.
Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin, tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä elättämistä — ei ainakaan nyt…
Sellaiset huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —
Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen…
Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni… pieni, pieni poikaraukkani…" Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan isän luokse… Isän luokse! —
Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää…