Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset pensaikossa. —
Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu tavata Hiljaa.
Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt…
Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa, rohkaista… sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan syvimpiin sokkeloihinkin… Jos Hilja hänelle nytkin nauraisi, tunsi hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli: Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.
Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. — Kohdatessaan Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä kuin pahanteossa, ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä, jos olisi ilennyt. — Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui uunin viereen pienelle penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli lelujansa ladellut ja selitti pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä ulkona oli niin julman kylmä tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin lämpimästi…
"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin…" sanoi Hilja.
"Pitkähän sinne… vaikka onhan tässä iltaa vielä…"
"No ei kait sinne niin pitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa tokasi pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. — Jaakko hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti niin avuttoman levottomalta. —
"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle, yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.
"Kuinka pitkä sitten?"