"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."
"Mutta nythän on jo pimeä… etkö sinä pelkää?"
"Mitäs minä… eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja nehän ovat vanhoja tuttavia."
"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"
"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.
"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset… Tule jo pois vieraan sylistä, ettet väsytä."
"Anna toki pojan istua… Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku Kaapro."
Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta, arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon kanssa siitä… Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema, ruvennut ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma puna ja hänen oli vaikea hengittää. —
"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi…"
"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.