"Enhän minä… Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja sitten olivat he kaikki vaiti.
Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata tukkaa silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja silloin tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa kun pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta riihen lattiata.
Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä…
Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.
"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.
Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"
"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."
"Kyllä minä tuon!"
Hän ojensi kätensä Hiljalle:
"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —
"Eihän siitä kannata kiittää."