"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään, että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla esiintunkevan kyyneleen.
Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille, niin äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä sydänmaalla.
Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin poskin, yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.
"Tulisit katsomaan edes…" pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin taistelevan kotkan siipi.
"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi, niin…" Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.
Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko vasta peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa rappusilla päivää paistattamassa.
Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. — Sen hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, — sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
"Tulithan sinä kuitenkin…" sanoi Jaakko vapisevin äänin, viedessään vierastaan tupaan.
"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten kämmenellään honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää ovensuusta peränurkkaan asti.
"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet…"