"Hyvähän täällä on olla… mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On mulla leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa leikkiäksensä…"
Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan — aivankuin entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun yhdessä samaa isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.
"Voi minkätähden sinä et tule!"
"Jospa minä tulisin…" virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua sekä kyyneltä katseissansa. —
"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle pitää nauraa, kenelle ei… Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt sovittaa kaiken…"
Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet, kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää, lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro sylissänsä, kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään oli heidän hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt vain — mutta kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman melskeiltä, oman tyynen onnensa sopukkaan…
"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"
"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"
"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."