"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa sydänmaan rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —
Miina.
Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan vieressä, suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.
Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.
Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan liettä, uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, — sanomalehdillä vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä, kuullessamme että hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä aivankuin satua, sillä todellisuudessa olimme nähneet vain miesten rakennus- ja muuraustöitä tekevän.
Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden liikkeitä tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —
Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli jotakin se!
Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja "mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —
Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme — äkäisyys.
Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta tuittupäisyydestään…