Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn alla, — joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja jonka päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli kanojen asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi silputtua paperia — sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä alakerran kovalla lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne vuorotellen sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan…
Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan kangaspuut helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi juonimaan, eikä tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat kankaanloimet "suotta aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta sellainen meteli, että ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen ihmisen riitelevän. —
Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut, kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin nurkkaan häpeämään. —
Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen…
Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman kerran oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.
"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.
"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä tulet kysymäänkään… Koeta!" —
Mutta kukaan ei arvannut koettaa.
Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."
Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella olevaa vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun puut sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän ankarasti.