"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä…" intosi hän.
"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —
Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin heti kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.
Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin kyläläiset toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja hänen tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla ei ollut hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja pilkkoivat puut.
Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin "lehtikäiset" ja "mustikkapöppörö."
Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin — ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla ryypytkin.
Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.
Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät peloittaneet häntä?
Mutta eihän ne peloittaneet.