Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, — eikä vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt hänen rauhaansa.
Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan. Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti tunsi ihmisääneksi.
Ja silloin Miina suuttui.
Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka hän pimeässä ilkkujille antoi…
"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen niistän…" huusi hän niin että musta yö raikui.
Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu, että kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.
Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan luokse, — joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan pyssyineen illaksi kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät palaisivat.
"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua…" esteli sisaren poika.
Eikä Miina sitä vaatinutkaan.