"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen
"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —
"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua sellaisella painolla kuin hän.
Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään kyennyt eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.
Mutta niinkauvan, kun hän jaksoi istua, sai rohdin kuontalokin kulkea hänen koukistuneitten sormiensa läpi rullalle ja sitä tietä ne menivät pappilan ruustinnan karvamattolangatkin. —
Pahemmin ei voinut kukaan loukata Miinaa, kun puhumalla hänelle vaivaishoidon avusta. —
"Häpeäisit!" sanoi hän vihaisesti.
"Ota itse, jos haluat, — mie ennen vaikka kuolen…"
Ja niin kai hän olisi tehnytkin, säästöjensä loputtua, jos ei tyttärensä olisi saanut häntä houkutelluksi luokseen, nähdessään että vanhuksen oli mahdoton tulla toimeen yksinäisessä tupasessaan.
Mutta ei hän sieltä sittenkään aivan mielisuosiolla lähtenyt. —