Pettymyksiä.
Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.
Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota… Ja huudot: minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!
Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet, valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa, joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön käsiin.
"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti hän valkohiuksista päätänsä.
Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:
"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"
"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri saattoi kuulla ne.
Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi, sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan tytöille ollutkaan!"
Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös rakennuksen katolle.