"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului reippaasti ylhäältä.
"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!" Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina, ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten toverien liikkeitä.
"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks', kolme!" huudahti Elli ja silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.
"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan alas. Mutta yritteliä vitkasteli… Siitäkin — puolitiestä — näki hän jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, — mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.
"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän näköisenä.
"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.
"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —
Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen, toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin…
* * * * *
"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! — Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot maailmassa."