"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."
"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin, hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.
"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla hymyile… Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasialle voitiin vaan hymyillä ja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on sekin, jolloin sille enään vaan tarvitaan hymyillä. Nyt on toiminnan, työn ja taistelun aika!"
"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä — ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte todellisuudessa omistaa ja nauttia…"
"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi kuten Kaarlokin." —
"Vai päättänyt? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta… Mutta minulta ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."
"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"
Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja vastineeksi.
"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti pyytävän hellästi niinkuin ainakin.
"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan…"