Se on hänen metsäänsä.
Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.
Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.
Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei heillä olla mitään iilimatoja, vaan uhrattaisiinkin, — jos ei olisi varaa ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.
Sitten vasta oli mies uskonut.
Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa se päästetään irti aisoista.
"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on
Sohvi kovin sairaana."
"No —?"
"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi vaaralliseksikin kääntyä… Käski Taunoakin pitämään erillään sairaasta."
Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.