"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin hankaluutta täällä."
Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.
"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre äänessä.
Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili — ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.
Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun kellot alkavat soida.
Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.
Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään äidistään, eikä kaipaa häntä.
Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin kuristettaisiin kurkusta. —
Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen enemmän kuin muutkaan ihmiset.
Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti, saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen mahdollisuus. —