IV.
Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.
Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.
Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa, tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä, istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.
Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —
Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.
Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja sanoo nyreästi:
"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte moittimaan. —"
"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti… eikä olisi haitaksi sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —
"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —