Niin, milloinka —?
Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —
Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin kun Anna istuu hänen vieressään.
Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.
Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —
Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —
Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon aiheen siitäkin, että Antti on kuulemassa tuota esitystä.
Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja
Annakin tanssivien joukossa.
Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi, koko olentonsa kevyemmäksi.
Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan joukon päitten ylitse. —