Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.
V.
Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —
Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.
Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän vieressä.
"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa…" sanoo hän kätellessään Annaa.
"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."
"Niin teki."
Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.
"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"