Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa…
"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata kaivatakaan…" sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"
Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:
"Tulikos isäkin tänne!" —
Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.
"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään…
Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —
Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —
"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"
"Tahtoo!"
Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo pyytävästi: