"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä…"
"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —
Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.
Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus kuin minä —"
Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti, niinkuin takaa ajettu.
Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.
Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen ajatuksiaan, aikeitaan… Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.
Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?
Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa, tympäisevän lian peittämänä… Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —
Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi lähteä —? — — —