"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.
"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun Anna Martikainen kysy vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"
"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa… tahtoisin, totta puhuen, olla muistamattakin häntä!" —
Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.
"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — sitä tietä pääsee pikemmin tasapainoon… Toinen asia on sitten, onko sinulla todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"
"Hän kavalsi minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —
"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"
Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —
Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —
"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —