Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.
"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."
Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.
"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan… Enkä minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"
"Voithan lähteä."
"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —
"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen, herttaisen pojan isä." —
VI.
Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut kevyeksi kuin tytön.
Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.