Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.
Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.
"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.
"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.
Ja Antti itse hymyilee myöskin.
Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —
Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.
Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.
Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —
On kaunis elokuun ilta.