Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.
Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse Iso-Marttilaan. —
Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.
"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa…" tuumii Antti vaanien, — hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —
"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.
"Huomena aloitetaan."
"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."
"Sen se pian tekee." —
"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän…" hymyilee Terho, viitaten kädellään taloon päin, "… jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"
"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan tajuttomasti.