"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —
"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen…"
"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —
"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.
— Hyvästi!"
Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.
Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon yltyvä tuuli…
"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi… sitäköhän se tarkoitti? — Ei, ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli…!"
Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.
Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.
"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.