"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —
Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.
Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä Pikku-Hilmalta.
Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä, tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan rustattiin. —"
"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.
"Oli kyllä."
Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi
Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —
"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan…"
Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —
"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —