Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.
Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.
Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.
"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —
Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.
Viimein puhuu hän siitä isällekin.
"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.
Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —
Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.
"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.