Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa onko ketään lähettyvillä.
Ei ole.
Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —
Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii siitä ja hymyilee —
"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan huoneeseensa.
* * * * *
Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos huoneestaan.
Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —
Tuuli se kukkaa heiluttelee
Kahden puolen aitaa —
Naapurin tyttö se kullakseni
Piankin tulla taitaa! —
Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän
puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —
"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä… Nyt vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —