"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen varassaan… minä!" —
"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka — houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin emäntäänsä ehompi…" —
"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän jalkansa juuresta!" —
Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —
Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja väräjävä ääni pyytäen toistaa:
"Pikku-Hilma!" —
VII.
Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat synkeätä syyslaulua.
Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.
Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.