Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä vaappuvaa valoa. —
Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —
Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?
Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden lämmittävät valot väiky…
Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, — eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs…
Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —
Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.
"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.
"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."
"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —