Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, — tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet…
Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta mielessään.
Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —
Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo
Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.
Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —
Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —
Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi heidän suhdettaan, on hävinnyt.
Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.
Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:
"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"