Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan, Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.
Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä kaikenaikaa tuskallinen ilme —
Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään…
Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna aitaa vasten nyyhkyttämään…
"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt vähemmälläkin…" toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina ohi kiitäessä.
Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä kartanolle.
Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.
"Ka, eikös se vielä tullutkaan… eellehän tuo on aina ennen ennättänyt…"
Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy, menee hän navettapihaan katsomaan.
Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja itkee, itkee niin että sydän on pakahtua…