— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten pilvien povesta ja iske kerralla — —
Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —
"Voi — voi, mikäs teillekin tuli!" —
Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.
Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —
"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin kauan navetan puolella viipyy." —
"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —
"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee ylitse." —
Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa hiljalleen. —
Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen otsalleen ja virkkaa: